Perjantaina lähdettiin siis reippaina ja ulkoiluhenkisinä matkalaisina Halong Bayn saaristoon väijymään, josko maisemat olisivat niin hienot kuin kaikki ovat kehuneet. Botski starttasi ysin aikoihin aamulla ja vaikka ilma olikin masentavan sateinen (näin tuntuu käyvän aina kun meillä on jonkinlainen veneretki ohjelmassa), vaikutti matkustamon tunnelma sopivan keveältä mukavan perjantaipäivän viettämiseen merellä. Messissä olivat jenkkiopas Noran lisäksi hollantilaisranskalaiset David ja Rebecca, itävaltalaiset Andreas ja Sandra, sekä sanfranciscolainen Kimmie, jotka kaikki tuntuivat olevan mukavan ulospäin suuntautuvaa matkaseuraa. Ainoastaan nimettömäksi jäänyt saksalaispariskunta sekä veneen patalaiskat paikallispuosut eivät osallistuneet ”upean ulkoilusään” varauksettomaan kehumiseen ja muihin loistokkaisiin itseironisiin läppiin joita sateinen aamuhetki kirvoitti.
Ajeltiin ehkä vähän yli tunnin verran Cat Balta ulos, upeiden kalkkikivivuorten väleistä ja poukamiin perustettujen kelluvien kalastajakylien ohi, kunnes alettiin päästä mestoille joissa ei sitten paljon muita näkynytkään. Maisemat olivat suoraan sanottuna upeat ja vielä kun aurinkokin alkoi paistaa, siirryttiin koko jengi kannen puolelle fiilistelemään. Botski ankkuroitiin johonkin lahdenpohjukkaan ja messissä raahatut kajakit työnnettiin vesille lähempää saaristoon tutustumista varten.
Halong Bay muistutti vähän Filippiinien El Nidosta; korkeita ja aivan koskemattomia kalkkikivisaarekkeita nousee suoraan merestä ylös, eikä muita veneitä tai ihmisiä ole juuri missään. Oikeastaan ainoana erona Filppareille oli veden valitettava sameus; näkyvyys pinnan alla oli kuin Itämeressä, eikä snorklaamisesta valitettavasti tullut yhtään mitään. Noh, eipä ollut tarkoituskaan, mutta olisihan se voinut olla ihan mukava lisä. Parin tuntia vierähti kuitenkin mukavasti kajakoidessa, kunnes oli aika nousta takaisin veneen kannelle venehenkilökunnan valmistamaa lounasta nauttimaan.
Lunchin jälkeen itävaltalaiset sekä Kim lähtivät kiipeilemään, joka vaikutti olevan SE juttu Cat Ban alueella. Deep water soloing, lead rope climbing ja kaikki muut kiipeilymaailman eri alalajit, joita tällainen maallikko kutsuisi yksinkertaisesti kalliokiipeilyksi, ovat näillä leveysasteilla vähän sama juttu kuin sukeltaminen jossain etelämmässä. Jokaisen pääasiallinen mielenkiinto on siis kohdistettu siihen ja kaikki jotka eivät ko. juttua harrasta, ovat jotenkin omituisia. Itseänikin alkoi lopulta kiipeily hieman kiinnostaa, mutta siinä vaiheessa juna oli jo mennyt. Ehkä sitten ensi kerralla.
Loppuporukka siirtyi jatkamaan aktiivista kajakkipäivää jonnekin toisaalle. Vene siis ajettiin johonkin muuhun poukamaan, mutta lounaasta raukeiden matkustajien mielenkiinnon vei tällä kertaa urheilusuoritusten sijaan auringon otto yläkannella, veneen katolta hyppiminen, hillitty siistiin salonkihumalaan johtanut oluen nauttiminen sekä yleinen rentoilu ja tarinankerronta. Oli kyllä mielettömän siistiä kellua vain auringonpaisteessa ja vaikka hetken olinkin kateellinen kalliokiipeilijöille, ei noin rentoja päiviä koskaan ole liikaa.
Takaisin kotisatamaan palattiin viiden maissa iltapäivällä ja koska päivä oli ollut lopulta loistokas menestys, päätettiin mennä vielä samalla jengillä illalla safkaamaan ja muutamalle Bia Hoille. Homma olisi kaikessa iloluontoisuudessaan voinut jopa lähteä hieman käsistä, mutta lauantaille järkätty trekkireissu kansallispuiston kuivemmalle puolelle esti liialliset ylilyönnit ja niinpä koko päivän kestäneestä makailusta raukeat reissaajat heittäytyivät unten maille jo kymmenen aikoihin illalla.
Lauantai alkoikin sitten trekkihenkisen vahvalla aamiaisella seiskan aikoihin aamulla. Hotellin respan ärsyttävä nörttikundi oli vähän ihmeissään kun suomalaisvieraat lähtivät jo toisena päivänä peräkkäin jonnekin päiväreissulle, eivätkä olleet ostaneet majapaikastaan mitään muuta kuin majoitusta. Tasan eivät käy onnen lahjat ja sitä paitsi tällä kertaa rahankäyttöboikotti johtui ihan toimijoista itsestään; Thang Loin aulassa kaiket päivät loisineet, hotellissa mukaduunissa olleet pyjamamammat olivat vain yksinkertaisesti niin ärsyttävän avuttomia ja imbesillejä, että päätettiin heti ensimmäisenä päivänä olla jättämättä ko. majoituslaitokseen yhtään ylimääräistä dongia. Ko. sankariäidit osasivat sanoa ainoastaan ”nou” katsoessaan jotain vammaista saippuaoopperaa televisiosta ja siinäpä se asiakaspalvelun koko kirjo sitten olikin. Tyypillistä. Onhan tähän tietysti totuttu, mutta täytyy kyllä rehellisesti tunnustaa, että kuudennen Aasia-kuukauden ollessa käynnissä, kupit alkavat aina aika ajoin mennä nurin kaiken aasialaisen välinpitämättömyyden, tehottomuuden ja huijausyritysten edessä.
Nojoo, yhtä kaikki, päivävaellus alkoi moottoripyöräkyydillä vuorten juurelle ja siitä sitten jalan ylös kohti viidakoita. Porukka oli sama kuin edellisenäkin päivänä, eli tällä kertaa retkeä eivät pilanneet mitkään kirkuvat espanjalaisprinsessat (vrt. Chiang Main trekki), vaan jokainen oli ihan rehdisti suorittamassa päivän urheiluannosta pikku naarmuista välittämättä. Kaikki oli siis säätä myöten viimeisen päälle kunnossa ja ainoa ongelma olikin opaskundi Fanin päällään kantama ManU:n pelipaita, joka ei todellakaan kannusta allekirjoittanutta seuraamaan itseään. Yritin kundille jotain asiasta mainitakin, muttei viesti tietenkään mennyt läpi.
Vaellus suoritettiin ihan aidossa ja koskemattomassa viidakossa ja täytyy kyllä sanoa, että kaiken sen kasvillisuuden läpi puskeminen vuorenrinnettä ylöspäin kävi ihan oikeasta urheilusta; köynnökset takertuivat jalkoihin, pensaiden piikit raapivat naamaa, veitsenterävät kalkkikivimuodostelmat puhkoivat lenkkareiden pohjat useaan otteeseen ja nousu oli niin jyrkkä, että välillä tuli mieleen olisiko jonkinlainen turvaköysi sittenkin ihan asiallinen lisävaruste. Kosteus auringonvaloa läpäisemättömän päällyskasvillisuuden alla oli käsittämätön ja kivien koloissa asuikin jopa rapuja, simpukoita ja muita eliöitä, jotka allekirjoittaneen mielessä kuuluvat lähinnä rantojen tuntumaan. Muista mainitsemisen arvoisista eläinhavainnoista vastasivat kaikenlaiset liskot, sammakot, sekä kämmenen kokoinen hämähäkki, jonka ilmeisesti biologiaa opiskellut sanfranciscolaisnero Kim osasi tunnistaa yksilöksi joka on latinalaiselta nimeltään Crazy Fucking Spider.
Vähän yli pari tuntia vierähti huipulle kiivetessä ja näkymät olivat kerta kaikkiaan loistavat; vihreitä mäkiä ja viidakkoa silmänkantamattomiin, eikä yhtään neonvaloa tai nostokurkea horisontissa. Tulipahan taas sellainen fiilis, että ei me ihmiset nyt kuitenkaan aivan kaikkea kasvillisuutta olla vielä saatu maapallolta tuhottua. Onneksi.
Ylösnousureitti oli jyrkkyytensä vuoksi laskeutumiskelvoton ja kulkukelpoisen laakson pohjalle päästäkseen oli kiivettävä vielä pari ylämäkeä ja tasapainoiltava muutama laskeutuminen ennen kuin päivän viisituntinen urheilusuoritus oli paketissa. Useiden viikkojen löysäilyllä trekkaamiseen valmistautuneet jalkani olisivat tietysti halunneet jonkinlaisen teleportin, liukuporraskyydin tai vaikkapa kuumailmapallolennon takaisin laaksoon, mutta koska mitään näistä ei ollut tarjolla, eikä huipullekaan voinut ikuisiksi ajoiksi jäädä, oli vaan rohkeasti laitettava töppöstä toisen eteen ja hoiputtava eteenpäin muutama lisätunti. Mitä pidemmälle päivä kului, sitä vähemmälle huomiolle maisemien ihaileminen jäi ja kaikki energia oli keskitettävä pystyssä pysymiseen. Takaisin Cat Ban kylille raahautuikin iltapäivällä useampi kaikkensa antanut samoilijaa, jalat rakoilla ja kädet verillä. Olipahan vaan loistava reissu!
Illalla mentiin toki taas samalla jengillä vertailemaan päivän mustelmia ja rakkuloita Bia Hoin vauhdittamina. Jossain vaiheessa yritettiin crashata biitsillä käynnissä olleisiin vietnamilaisiin rantatansseihinkin, mutta onnistuttiin jotenkin tyrimään ajoitus ja saavuttiin paikalle siinä vaiheessa kun äänentoistolaitteita jo pakattiin laatikoihin. Yhtä kaikki, ilta jatkui ehkä yhteen asti Cat Ban melko rauhallista baariskeneä tutkien ja hauskaa oli.
Sunnuntaina olikin sitten aika jättää luonnonpuiston maisemat taakseen ja suunnata takaisin Hanoin hulinaan. Kolme eri dösää ja yksi vene olivat tällä kertaa, ilmeisesti sunnuntain paluuliikenteestä johtuen aivan tupaten täynnä jengiä ja koko operaatio olikin, jos mahdollista, vieläkin sekavampi kuin saarille päin matkustettaessa. Myös Hanoin päässä oli melkoiset hulinat käynnissä; sattumalta kaupunki juhli tuhatvuotista olemassaoloaan juuri tänä viikonloppuna ja jengiä oli kaduilla suoraan sanottuna aivan sairaasti. Majapaikan etsiminenkin oli hieman edelliskertaa vaikeampaa ja lopulta jouduttiin tyytymään ystävällisen kanadalaishemmon meille esittelemään, melko kuppaisen oloiseen, kymmenen dollaria maksaneeseen katutason koppiin vanhassa kaupungissa. Ihan sama, kunhan oven sai edes auttavasti lukkoon. Ilta meni vanhaa kaupunkia kiertäessä, mutta koska viimeisenä yönä olin onnistunut kuittaamaan Cat Ban ilmastoidusta hotellihuoneesta pienehkön ilmastointiflunssan (air-con ei vaan sovi kaikille), vetäydyttiin melko aikaisin kämpille goisailemaan.
Maanantaina havahduttiinkin sitten kuuden maissa aamulla vanhan kaupungin kujilla kaikuneeseen oopperamusiikkiin. Ilmeisesti joissain kaupunginosissa soitetaan jonkinlaista Ho-sedän marssia tai muuta puolueen propagandamusiikkia aina iloisten työläisten iloisen työpäivän alkajaisiksi, mutta edelliskerralla Hanoissa oltiin jotenkin onnistuttu missaamaan tämä upea musiikillinen kokemus. Päähän siinä meinasi räjähtää ja kun soppaan lisätään vielä oletettavasti jossain vaiheessa yön aikana epäkuntoon mennyt viemäri, joka puski koko huoneen täyteen ihan rehellistä, läpitunkematonta ihmispaskan hajua, voin sanoa, että herätys on joskus ollut mukavampikin. Goisaaminen loppui siihen paikkaan. Ulos ja heti.
Päivän ohjelmaan kuului Hanoin tutkiminen tällä kertaa vanhan kaupungin ulkopuolisilta alueilta. Ho-sedän mausoleumi oli valitettavasti kiinni, koska kundin ruumis viettää joka vuosi loka- ja marraskuun Venäjällä vuosihuollossa. Päivän aikana selvisi myös, että maanantai on täällä sunnuntai; aika monet mestat (museot ja muut) ovat maanantaisin kiinni, eli loppujen lopuksi päivän dallailun jälkeen löydettiin aika vähän mitään mielenkiintoista. Ilmeisesti vanha kaupunki on kuitenkin Hanoissakin se alue jossa kaikki tapahtuu jos tapahtuu.
Pienehköä draamaa päivään saatiin kuitenkin hotellilla, jossa huoneeseen oli poissa ollessamme muuttanut (ainakin yksi) hiiri. Olinkin ollut kuulevinani edellisenä iltana jonkinlaista vikinää ja rapinaa muistuttavaa ääntä rapistuneen seinän raoista, mutta jättänyt asian huomiotta. Noh, limainen respasetä ja pari muuta paikallista hemmoa jahtasivat sitten siimahäntää aikansa pitkin huonettamme ja lopulta sankarit saivat kaltattua sen lapiolla hengiltä. Liene sanomattakin selvää että lapiolla paskaksi hakattua hiirtä oli vähän joka puolella, eikä ko. fakta mitenkään lisännyt huoneen viehättävyyttä; kyseessä oli varmasti yksi likaisimmista ja pahanhajuisimmista huoneista missä ollaan tällä reissulla oltu. Vaihtaakaan ei kuitenkaan voinut, koska kuten sanoin, Hanoin synttäreiden vuoksi kaikki majatalot olivat aivan täyteen ammutut, eli eipä siinä muu auttanut kuin taistella oksennusreaktioita vastaan ja yrittää olla kuuntelematta jyrsijöiden yöllisiä bileitä aamuun asti. Saatiin kuitenkin pari taalaa alennusta huoneen hinnasta. Jee.
Tänään Ho-sedän laulujen taas kajahtaessa kaiuttimista kuudelta, oltiinkin aika valmiita jättämään Sinh Guesthouse taaksemme ja suuntaamaan kohti lentokenttää. Homma onnistui kätevästi Vietnam Airlinesin minibussilla ja vaikka Hanoi International ei ollut ihan niin siisti kenttä kuin oli odotettu (ei BK:ta eikä Mäkkäriä), edessä siinnellyt ”loma reissaamisesta” TeeTeen ja Pipsan kämpillä Kuala Lumpurissa piti mielialan korkealla. Alunperinhän meidän ei ollut edes tarkoitus mennä käymään Malesiassa, mutta koska siellä nyt yht’ äkkiä asuukin frendejä, niin pakkohan ainakin KL on mennä katsastamaan. Tässä sitä nyt sitten lennelläänkin Malesia Airlinesin siivillä kohti kaksoistornien kaupunkia. Katsotaan mitä sieltä löytyy…
-Tomppa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti